Viisi syytä miksi eduskuntavaaleista ei tule NATO-vaaleja

Seuraaviin eduskuntavaaleihin on tänään 150 päivää, mutta koko vuoden puhuttaneesta turvallisuuspoliittisesta keskustelusta ei ole puolueiden tasolla tietoakaan. Esitän seuraavaksi opportunistisen käsitykseni siitä, miksei vuoden 2015 eduskuntavaaleista muodostu NATO tai turpo-vaaleja. Lopuksi antaudun spekuloimaan turpo- keskustelun tulevaisuutta.

 

  • Hallituspuolueiden kädet ovat täynnä.

Stubbin hallituksen on vielä tuotava yli 200 lakia eduskuntaan ennen vaalikauden päätöstä ja koko poliittinen koneisto on täynnä tätä työtä. On tehtävä se, mikä on aikaisemmilta vuosilta jäänyt tekemättä- päätöksiä. Kokoomus ja RKP ovat hallituksen ainoat puolueet joille turvallisuuspoliittinen keskustelu sopisi, mutta ei juuri nyt, ei vielä, kenties ei koskaan ennen vaaleja?

  • Keskustelun polarisoituminen 

Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa sekoitetaan (kuten aina) iloisesti turvallisuuspoliittinen ja NATO keskustelu, jotka ovat erillisiä asioita. Puolueilla ei  mielestäni ole substanssia käydä keskustelua Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta asemoitumisesta, ilman että keskustelu ajautuu ensimmäisen kahvikupin aikana NATO juupas- eipäs väittelyyn klassisen A2illan tapaan.  Tästä esimerkkinä on puolueiden olematon ohjelmatyö turvallisuuspolitiikan saralla. Jos oma tietotaso ja kannat eivät ole analyyttisen keskustelun tasolla, ei kannata nousta kehään. Eikä tämä koske pelkästään kärkipoliitikkoja, vaan laajasti puolueiden kenttäväkeä, jotka kaipaisivat ohjelmatyötä, koulutusta ja keskustelua kipeimmin.  Kunniamaininta tarkoittamastani työstä menkööt SDP:lle, jonka Turvallinen Suomi on ensimmäinen uskottava avaus oman turpo ajattelun asemointiin ja jäsenistön kouluttamiseen.

 

  • Venäjän sotatoimet Ukrainassa eivät enää järkytä.

Hälyttävää kyllä, on suomalainen keskustelu normalisoinut 1000km Suomesta käynnissä olevan sodan, jonka yhtenä  osapuolena on Venäjä.  Ukrainan sodasta on tullut uusi normaali, jonka toivotaan loppuvan  ilman suurempaa poliittista systeemitason muutosta.  Suomalaisten on aina ollut vaikea nähdä, että vaikeneminenkin on kannanilmaisua. Kun muut länsimaat seisovat yhtenä rintamana epäoikeudenmukaisuutta ja vääryyttä vastaan osoittaen solidaarisuutta Ukrainan kansaa kohtaan, on suomalaisten reagointi ”jess, onpahan kerrankin halpaa juustoa. Toivottavasti sota pian loppuu.”

Nähtäväksi jää kuka populisoi maitotalouden kohtaaman iskun ensimmäiseksi vaalikampailuun ja ehdottaa Suomen yksipuolista irtautumista pakoterintamasta. Ja ei, en viittaa tällä komission maidontuottajien kompensaatiopäätökseen, josta tulee joulukuussa rahaa suomalaistuottajille. Enkä ole enää yhtään varma, etteikö Venäjän harjoittama kaikkialle tunkeutuva infosota olisi läpäissyt poliitikkojemme medialukutaidon kritiikkiä.

  • Onhan tässä jo tuuletettukin, nyt ikkunat kiinni!

Suomalainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu on uudelleensyntynyt vuoden 2014 aikana. Sen konsensus ja poliitikkovetoisen kulttuurin ovat mullistaneet twitterin aktiiviset #turpo twiittaajat jotka ovat niin rivikansalaisia, Fiian tutkijoita kuin aktiiviupseereita. Poliitikkojen portinvartijarooli murruttua ja keskustelun hengen päästyä pois pullosta odotin, että poliitikkomme ja sellaiseksi aikovat lähtisivät  oppimaan, keskustelemaan ja kehittymään laaja-alaisen turvallisuuspolitiikan keskustelun kulttuuria. Petyin, vaikka onhan tässä vielä aikaa.  Ehkäpä puolueissa on vaalitaktisista syistä laskettu etteivät ne kykene keräämään kansansuosiota selkäydinreaktioita herättävästä aiheesta. Puurolautanen on edelleen liian kuuma suurimmalle osalle päättäjistämme.

  • Gallup- ja vaalitilanne näivettävät keskustelun

Aamun Helsingin Sanomat julkaisi uusimman puoluekannatusmittauksen tulokset, jotka ovat kokoomuslaisittain karua luettavaa. Suomen ainoa NATO myönteisenä puolueena se tuskin haluaa eriyttää itseään hallituskelpoisuudesta alkamalla puhumaan NATOsta vaalien alla.  NATOkiimahaukkasotahullufasistijenkkienkätyri leimaa kun meihin lyödään jo pelkällä olemassa olollamme, vaikka puhuisimme turvallisuuspolitiikan muistakin aiheista kuin NATO ratkaisusta.

Kuten EVAn viimesyksyinen puoluebarometri ”politiikan sekahaku” todistaa, Kokoomuksen äänestäjät ovat eriytyneet muiden keskisuurten puolueiden äänestäjäkunnasta ja ainut varma tapamme olla hallituksessa on voittaa vaalit. Siis olla selvä ykkönen, muuten olemme muiden armoilla. Ja kun Keskustan kenttäväki haluaa (perus)punamultaa, vaikuttaa se väistämättä myös turvallisuuspoliittiseen keskusteluun.

 

Mitäpä jos..

Aamun galluppien valossa Keskustan johtama peruspunamulta hallitus on täysin realistinen vaihtoehto maamme seuraavaksi hallitukseksi. Jos tarkastelemme sellaisen pohjan vaikutuksia vain turvallisuuspoliittiseen keskusteluun, mitä kysymyksiä näemme?

Peruspunamulta pohjan kaikki puolueet ovat jakautuneet NATO kannoissaan, demareilla on ollut polemiikkia puolustusvoimien lisämäärärahoista.  Sipilä on sanonut ettei hallitusohjelmaan tarvitse kirjata NATO kantaa ollenkaan, joka voi kääntyä tarkoittamaan myös sitä että aihe poistetaan sieltä kokonaan. Jos tähän lisätään demareiden NATO kielteisyys ja Perussuomalaisten  Talvisota kiitospaita mentaliteetti (provosoiden sanottuna), onko tämä mahdollista? Miten se vaikuttaisi suurhankintoihin joita meri- ja ilmavoimat tarvitsevat ensi vuosikymmenellä?

Perussuomalaiset ja Keskusta ovat kritisoineet varuskuntien lakkauttamista ja vaatineet _ihan_ tosissaan varuskuntien uudelleen perustamista reagointina muuttuneeseen turvallisuuspoliittiseen ympäristöön. Aivan, koska maatahan puolustetaan varuskunnista käsin…. Kääntyykö puolustusvoimauudistus poliittisesti 180 astetta palatakseen ennen oli paremmin aikoihin?

Ottamatta kantaa siihen, kuinka hyvin mahdollinen peruspunamultapohjaisen hallituksen puolueet tunnistavat Euroopan turvallisuuden systeemitason muutoksen tai miten he sitä reflektoivat asettaisi kansallisen puolustuksen korostaminen kysymyksen siitä, miten käy Suomen rauhankumppanuuden erikoisjäsenyyden? Perussuomalaiset ovat kritisoineet puolustusvoimille operatiivista tietotaitoa tuottaneita kumppanuusoperaatioita enkä menisi vannomaan etteivätkö Keskusta ja SDP voisi nähdä tässä säästökohdetta. Voipa olla, että Suomen verkostomainen puolustusyhteistyön hakeminen kääntyy sisäänpäin ja vetäydymme tiukemmin sotilaalliseen yksinäisyyteen.

Ministerien nimispekulaatio on toki vielä turhanaikaista, mutta Jussi Niinistön pitkäaikainen haave päästä puolustusministeriksi on julkinen salaisuus. Millaista puolustuspolitiikkaa hän haluaisi tehdä esim. Ruotsin kanssa ?  Ja  se, että ulkoministeriksi nousisi Suomi-Venäjä seuran puheenjohtaja Paula Lehtomäki ei sekään ole tuulesta temmattu ajatus. Varmaa on, että hänen aikaisemmat lausunnot ovat tehneet hänestä Tehtaankadun ja  Kremlin suosikin Suomen seuraavaksi ulkoministeriksi.

 

Lopuksi

Suuresti arvostamani turpo-bloggari Rysky Riiheläinen on kirjoittanut osimmoilleen, että seuraavissa vaaleissa päätetään itsenäisyytemme ajan merkittävimmistä turvallisuuspoliittisista linjoista, jolloin päättämättömyyskin on päätös.  Tämä pitää sisällään myös mahdollisuuden siitä, että teemme linjamuutoksia myös poispäin lännestä. Tämän poliittisen kentän murros on otettava huomioon. Ja silloin voisi Venäjällä olla kiusaus tarjota bilateraalista maitotuotteiden kauppaa pakoterintamien ohitse, johon peruspunamulta hallituksella saattaisi olla kiusaus tarttua.  Ainut varma asia on, että vaikka #turpo –keskustelua ei ennen vaaleja käytäisiinkään, on edessämme päätöksiä jotka määrittävät Suomen asemaa ja turvallisuutta muuttuneen turvallisuusympäristön ajassa. 

teemumyllarinen
Kokoomus Helsinki

Opintojensa lopettamisen kanssa painiva politiikan avustaja. Peruspaheina myönteinen elämänasenne ja usko siihen, että tulevaan voi vaikuttaa. Mielipiteet vain omia.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu